En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta by Erdariel  

Talvi oli erilainen rannikolla. Elwing muisti metsien talven enää vain osittain, palasina. Mutta hän muisti talven tulleen aiemmin ja äkimmin; täällä se viipyili ja epäröi, ja harmaankostea merituuli ajoi sen usein vielä vähäksi aikaa tiehensä. Kun meri kuitenkin vihdoin antautui talven kylmyydelle ja jää peitti sen, oli ulapalta käyvä viima raaka ja läpitunkeva. Puut kasvoivat täällä harvassa, eikä niistä ollut tuulta hidastamaan.

Oli vuoden lyhin päivä, ja talvi oli jo viikkoja sitten saanut maan ja meren otteeseensa. Elwing puki ylleen kaksi villamekkoa kylmää vastaan, laittoi hupun päähänsä ja lapaset käsiinsä ja pujahti ovesta ulos hitaasti valkenevan aamun hämärään. Illalla olisi juhlan aika; Idril-rouva oli kutsunut Elwingin ja hänen talonväkensä oman talonsa juhliin, ja Elwing ottaisi lukitusta korukirstustaan isänsä kaulakorun ja laittaisi sen kaulaansa, ja sen ja kynttilöiden valossa he istuisivat ja valvoisivat koko pitkän, pimeän yön. Aikuiset laulaisivat lauluja vanhoilta ajoilta ja kertoisivat vanhoja tarinoita, ja Elwing saisi istua Eärendilin vieressä ja puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Mutta se olisi illalla; nyt oli vasta aamu, ja päivän työt odottivat tekemistään ennen juhlia.

Elwing meni ensin hakemaan halkoja vajalta. Hän kantoi ne kuistille odottamaan sisään viemistä. Yksi täysi korillinen halkoja riittänisi päivän tarpeisiin, kun talossa ei illalla olisi ketään, mutta hän kävi hakemassa toisenkin, ettei seuraavana aamuna kotiin palatessa tarvitsisi.

Hänen kantaessaan toista halkokorillista lehahti pihaan kaksi varpusta. Ne hypähtelivät pitkin pihamaata kaiketi ruokaa etsien ja pyrähtivät sitten kuistin reunalle. Elwing hymyili niiden touhuille; hän piti linnuista ja monet linnut tuntuivat pitävän hänestä. Niinpä hän ei yllättynyt, kun varpuset eivät väistäneet hänen liikkeittensä tieltä, vaikka hän tuli niitä aivan lähelle.

Elwing laski halkokorin kuistille ja suuntasi taas pihan poikki, tällä kertaa aitalle. Varpuset pyrähtivät seuraamaan häntä. Aitan ovella hän kääntyi ja katsoi lintuihin vakavasti.

“Te ette saa tulla tänne sisään”, hän sanoi niille.

Ne katselivat häntä pienet päät kallellaan. Toinen visersi hänelle. Elwing toivoi, että ne ymmärsivät. Jos ne yrittäisivät tulla sisään aittaan, hän joutuisi ajamaan ne pois sieltä, eikä hän halunnut säikyttää niitä tai tehdä niille pahaa.

Hän avasi oven ja astui sisään. Varpuset jäivät hänen helpotuksekseen ovensuuhun, nököttäen siinä vierekkäin ja seuraten häntä valppaasti, kun hän avasi erään vilja-astioista — sen, joka oli tarkoitettu eläinten ruoaksi — ja kauhoi sieltä jyviä koriin. Ne varmaan toivoivat, että pääsisivät jyvistä osille; talvi oli ankaraa aikaa suojattomille pikkulinnuille, jotka joutuivat selviämään luonnon antimilla. Siihen nähden oli ihmeellistä, että ne olivat jääneet noin ovensuuhun eivätkä edes yrittäneet sisään. Kai ne sitten kuitenkin arkailevat minua, Elwing ajatteli hieman surullisena. Arimmatkaan pikkulinnut eivät koskaan olleet pelänneet häntä, ja tuntui haikealta ajatella, että hän oli kasvamassa niin suureksi, etteivät ne enää aivan luottaneet häneen.

Elwing kohautti olkiaan kuin karistaakseen moiset ajatukset. Aamun työt oli edelleen tehtävä loppuun. (Oikeastaan hänen talonväkensä olisi kyllä tehnyt kaiken mieluusti hänen puolestaan; varsinkin Faraneth toisteli usein, ettei hänen tarvitsisi niin kovasti työskennellä, hän saisi mennä leikkimään ja kaikki hoidettaisiin kyllä silti. Mutta Elwing oli talonsa valtiatar, eikä suostunut jättämään siitä huolen pitämistä kokonaan toisten käsiin.) Hän sulki aitan oven nopeasti perässään, ennen kuin varpuset ehtisivät livahtaa sisään, ja meni päästämään kanat ja hanhet ulos yösijoiltaan ja ruokkimaan ne. Varpuset pyrähtivät lintutarhan aidalle, mutta eivät edes lähestyneet ruoka-astioita, joiden ympärille kanat ja hanhet kerääntyivät toisilleen kaakattaen nahistelemaan siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä syömään.

“Te ette kai halua joutua tappelemaan isompienne kanssa ruoasta”, Elwing sanoi varpusille myötätuntoisesti. Ei hänkään olisi niiden sijassa halunnut; kanatkin osasivat olla nälkäisinä hurjia, hanhista puhumattakaan. Mutta hänestä tuntui kurjalta, että nuo kaksi pientä varpusta joutuisivat odottamaan kylmällä tuulisella pihamaalla ties kuinka kauan siinä toivossa, että niille riittäisi ruoaksi se, mitä kanat ja hanhet sattuivat jättämään.

Hän hätisteli linnut hetkeksi pois yhden astian luota ja otti siitä kourallisen jyviä. Ne kaakattivat hänelle pahastuneesti, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän nosti kätensä ylös niiden ulottumattomiin ja pujahti ulos lintutarhasta. Hän meni istumaan kuistin reunalle ja avasi kätensä ojentaen sitä varpusia kohti.

“Tulkaa tänne, pikku ystäväni”, hän sanoi niille niin lempeällä äänellä kuin osasi. “Ei teidän nälissänne tarvitse olla, kyllä minulta teillekin vähän ruokaa riittää.”

Ne lehahtivat hänen luokseen kuin yhtenä lintuna. Toinen istui hänen kämmenensä reunalle, toinen hänen peukalolleen, ja hetkisen ne vain nokkivat jyviä hänen kädestään. Hän katseli niitä hymyillen. Ne olivat omalla tavallaan sieviä lintuja. Eivät niin koristeellisia kuin jotkut linnut, mutta niiden ruskeassa höyhenpuvussa oli oma kauneutensa, kun sitä osasi katsoa.

“Voi teitä pieniä. Kun te olette syöneet, saatte jäädä lämmittelemään vaikka minun huppuni suojiin vähäksi aikaa.”

Paljonkohan se auttaisi, Elwing mietti itsekseen. Talvi oli julma kaikille maailman olennoille, eikä kourallinen jyviä tai hetkinen lämpöä nyt säästäisi varpusia nälältä tai kylmältä huomenna. Hän halusi niin kovasti pitää huolta näistä kahdesta pikkulinnusta, halusi varmistaa, että ne selviäisivät talvesta ja voisivat lentää vapaina kesäauringossa, mutta hän tiesi, ettei villejä lintuja voinut pitää sisällä haltioiden asumuksissa. Se harvoin oikeasti teki niille hyvää. Sitä paitsi Faraneth ei varmastikaan suostuisi siihen, että Elwing pitäisi varpusia sisällä tuvassa aiheuttamassa sotkua ja syömässä heidän ruokaansa.

“Kiitos”, visersi toinen varpusista.

Elwing katsahti varpusiin yllättyneenä. Hän osasi kyllä usein arvata, mitä linnut tahtoivat tai ajattelivat, mutta koskaan ei yksikään ollut puhunut hänelle selvällä haltiakielellä. Mutta haltiakieltä hän oli kuullut. Viserryksen alla sen sävy kuulosti lapsen heleältä ääneltä, hyvin samanlaiselta kuin hänen omansa. Siinä oli jotain miltei kipeän tuttua.

“Puhuitko sinä?” hän kysyi, vaikka oli varma vastauksesta.

“Me kuljimme pitkään sinua etsien”, sanoi toinen varpusista — Elwing oli varma, että sen ääni oli eri, kuin äsken puhuneen, vaikka samankaltainen. “Olimme melkein unohtaneet oman kielemme.”

“Sinä puhuit meille. Sinä olit meille kiltti, ja annoit ruokaa ja tarjosit lämpöä ja puhut meille kuin ystäville. Sinä muistutit meitä omasta kielestämme, muistutit meitä siitä, keitä me olemme”, sanoi ensimmäisenä puhunut varpunen.

“Te etsitte minua?” kysyi Elwing.

“Me etsimme sinua. Totta kai me etsimme, pikkusisko. Etkö tunne meitä näissä hahmoissa?”

“Me emme tienneet, mitä sinulle tapahtui”, sanoi toinen varpunen. “Me pelkäsimme puolestasi, ja ajattelimme, että meidän tulisi olla yhdessä, meidän kaikkien. Mutta näyttää siltä, etteivät kohtalomme ole samat”, se lisäsi hieman surullisesti. “Sinun tarinasi jatkuu ja kohtalosi on edessäpäin; mutta meidän tarinamme on jo ohi.”

“Elurín? Eluréd?” Elwing henkäisi.

“Niin, sisareni. Me löysimme sinut viimein”, sanoi ensimmäinen varpunen — Eluréd, Elwing arveli — ja painoi pienen päänsä hänen peukaloaan vasten. Elwing silitti varovaisesti sen päätä ja selkää.

“Olen kaivannut teitä niin kovasti”, hän sanoi hiljaa.

“Mekin kaipasimme sinua”, vastasi Elurín hellästi. “Mutta olen iloinen nähdessäni, että olet elossa, ja toistaiseksi turvassa. Vaikka et voi olla turvassa ikuisesti, et täällä etkä missään muuallakaan Keski-Maan piirissä.”

“Jääkää luokseni”, Elwing pyysi. “Minä pidän teistä huolen. Tarvitsen teitä, teidän seuraanne ja neuvojanne.”

“Ei, me emme voi jäädä”, sanoi Elurín. “Olemme viipyneet jo liian pitkään sinua etsien. Aikamme on lopussa. Pitempään me emme enää voi viipyä.”

“Me jäisimme, jos voisimme. Tahtoisin viettää kauemmin kanssasi. Mutta et sinä meitä tarvitse. Löydät kyllä oman polkusi. Ole urhea, sisareni.”

“Oi, veljeni! En tahtoisi vielä hyvästellä teitä”, Elwing kuiskasi.

“Ole lempeä, kuten olit meille. Uskalla rakastaa”, sanoi Elurín lennähtäen hänen huppunsa sisään ja painautui hänen kaulaansa vasten.

“Tiesi on oleva kova, sisareni”, Eluréd sanoi katsoen häntä vakavasti. “Olen pahoillani, ettei meille annettu enempää aikaa. Kuuntele sydäntäsi, ja toimi epäröimättä, kun hetki koittaa. Hyvästi, rakas Elwing!”

“Hyvästi! Me odotamme sinua, kunnes kohtaamme jälleen.”

Elwing itki. Hän sai vain vaivoin koottua itsensä tarpeeksi vastatakseen: “Hyvästi, Elurín. Hyvästi, Eluréd. Hyvästi, rakkaat veljeni! Olkoon loppu matkastanne helppo!”

Varpuset painautuivat vielä hetkeksi häntä vasten. Sitten ne pyrähtivät lentoon. Kyyneltensä läpi Elwing seurasi, kun ne nousivat katonharjojen yläpuolelle ja lensivät sitten länteen, pois näkyvistä.

Leave a Comment