Kohtalon määräys muuttaa maailman taivaan alla by Erdariel  

Kohtalon määräys muuttaa maailman taivaan alla

“Siinä pimeydessäkin, jonka halki me kuljimme, taistelimme me usein hirviöitä ja pahoja voimia vastaan, vaikka noiden sankareiden, jotka silloin puolustivat kansaamme, nimet ovat jo painuneet unholaan. Nyt on kansamme kohtalo kietoutunut yhteen noldorin kohtalon kanssa niin hyvässä kuin pahassa, mutta eivät ylpeät haltiaruhtinaat opettaneet meitä sotimaan ja sietämään kärsimystä, eikä heidän oppinsa eikä suojeluksensa ole se, mistä sinun ruumiisi voima tulee, vaan kaikki nuo asiat ovat oman kansamme perintöä. Muista se, jos koskaan menet haltiaruhtinaan palvelukseen! Sinähän varmaan aiot sitä kuitenkin?”

Beren katsahti Andrethiin. Tulenkajo värjäsi hänen kasvonsa tumman kuparin sävyisiksi ja antoi niille yllättävän ankaran ilmeen. Ikkunasta tunkeutuva himmeänharmaa valo ei sitä juuri liennyttänyt; oli iltapäivä, mutta Dorthonionissa ei aurinko sydäntalvella uskaltautunut taivaanrannan ylle, vaan kiersi nuo tasankojen toisella puolen kohoavaa Vihollisen linnaketta vartioivat kylmät ylängöt kaukaa. Beren nyökkäsi.

“Menisin, jos isä päästäisi. Ehkä ensi syksynä, seuraavan syntymäpäiväni jälkeen.”

“Eikö hän sitten päästä?”

“Ei. Väittää, että olen muka liian nuori”, Beren murahti muljauttaen silmiään.

“Et sinä liian nuori ole, mutta ehkä liian rakas hänelle. Ymmärtäähän sen”, Andreth naurahti. “Sinusta on kasvanut melkoinen mies.”

“Kasvaisi parempikin, jos saisin vähän aikaa elää haltioiden joukossa ja olla heidän opissaan. Vaikka ihmisillä olisi kuinka paljon omasta takaa, niin ei kai voi olla pahasta lisätä siihen haltioiden taitoja ja viisautta?”

“Ennalta ei voi tietää, mitä saa, kun kulkee haltioiden seurassa ja puhuu heidän kanssaan. Jotkut saavat viisautta, voimaa, tai taitoa, toiset murhetta. Joskus saattaa saada kumpaakin. Monet saanevat osakseen kuoleman sodassa Vihollista vastaan. Mutta minä lähetän viestin—”

Halko räsähti takassa niin äänekkäästi, että Beren hätkähti. Kun hän vilkaisi takaisin, Andreth oli vaiennut ja tuijotti ikkunaan. Hänen ilmeensä oli synkkä ja huolestunut, olemuksensa tarkkaavainen, kuin hän olisi katsellut tärkeitä tapahtumia tai kuunnellut yllättäen saapuneita uutisia.

“Andreth-täti? Onko kaikki hyvin?” Beren kysyi.

Andreth oli vaiti jonkin aikaa pitempään. Beren vilkuili välistä häneen, välistä ikkunaan päin, välistä taas takassa roihuaviin liekkeihin, jotka näyttivät äkkiä kasvaneen paljon pidemmiksi ja käyneen hurjaan tanssiin. Hän oli juuri aikeissa nousta ja etsiä jonkun, joka ehkä tietäisi mitä tehdä, kun Andrethin käsi singahti pöydän yli vauhdilla, jolla hän ei koskaan muistanut nähneensä tämän liikkuvan, ja tarrasi hänen ranteeseensa.

“Mitä ihmettä tapahtui?” Beren kysyi yrittäen kiskoa kätensä irti vanhuksen otteesta.

“Beren, mene hakemaan Bregolas. Käske, että tulee puhumaan kanssani heti”, Andreth sanoi kireällä äänellä. “Ja palaa sitten isäsi luo! Sano Barahirille, että kokoaa miehensä ja käskee heitä varustautumaan taisteluun saman tien.”

“Miten niin? Miksi?”

“Musta ruhtinas on aloittanut hyökkäyksensä. Aikamme loppuu. Minä näin sen, tiedän sen yhtä varmasti kuin tiedän, että kevät seuraa talvea. Mene, Beren. Tee niin kuin käskin!”

Berenin epäilykset haihtuivat, kun hän katsoi Andrethiin. Tämän silmät olivat yhtä kirkkaat kuin aiemmin, varmat siitä, mitä olivat nähneet. Andreth ei ollut sen höperömpi kuin ennenkään, vaan oli jotenkin saanut viestin, jota nopeinkaan ratsumies ei ollut vielä ehtinyt tuoda.

Beren oli melkein ehtinyt ovelle, kun kuuli Andrethin vielä kutsuvan nimeään. Hän kääntyi.

“Hyvästi, Beren-kulta”, Andreth sanoi, hellästi kuin Beren olisi yhä ollut kymmenen vanha. “Me emme enää toisiamme näe. Mutta minä sanon sinulle, että jos selviät tästä talvesta, voi olla, että kopeat haltiaruhtinaatkin tulevat kunniottamaan sinua.”

Beren seisoi hetken epätietoisena. Lopulta, löytämättä oikeita sanoja hyvästeihin, hän kääntyi ja meni tekemään työtä käskettyä. Hän juoksi pihan poikki Bregolasin talolle, ja pyydettyään tätä menemään Andrethin puheille, hän meni satuloimaan hevosensa. Matka kotiin oli pitkä, mutta sitä suuremmalla syyllä hänen oli lähdettävä heti ja vietävä viesti isälleen mahdollisimman nopeasti.

Synkät, talviset puut saarsivat pian tien, jota Beren ratsasti, mutta milloin tie kulki aukean halki, hänestä näytti, että kaukana pohjoisten vuorten yllä riippuvat pilvet hehkuivat punaista valoa, joka ei voinut olla auringonnousu.

Chapter End Notes

Onko Dorthonion tarpeeks pohjosessa että siellä olis talvella kaamos? No ei oikeastaan. Mutta siellä nyt kumminki on kaamos, koska mä päätin että se sopi tarinan fiilikseen. Syyttäkää Morgothia tai jotain lol

Fikin nimi on nyysitty Suvi Liljavuoren suomennoksesta muinaisenglantilaisen Exeterin kirjan Maankulkija-runosta (julkaistu teoksessa "Kun miekat lauloivat"; suosittelen tutustumaan, jos muinaisenglantilainen runous kiinnostaa!)